K. on toipumassa, ja minä väsyn väsymistäni. Liikunta aiheuttaa vain lisää väsymystä; poissa ovat ihanat endorfiinitunteet liikuntasuorituksen jälkeen. Haluaisin vain nukkua ja nukkua... ja silti en jotenkin osaa mennä päiväunille, tuskin osaan nukkua tarpeeksi yölläkään.

Tunnen, että minun ei enää tarvitse jaksaa niin paljon, kun K:kin alkaa ottaa vastuuta arjestamme. Se näköjään konkretisoituu niin, etten jaksa enää yhtään mitään. En ole enää vain väsynyt, olen uupunut.

Hassua, että ensimmäistä kertaa koko K:n masennusajalla minä mietin NYT sairauslomalle jäämistä. Yritän nyt kuitenkin sinnitellä vielä tämän kuukauden ennen kesälomaa. Kesän lepään, sen olen jo päättänyt.

Laihdutuksesta: olen nyt pudottanut helmikuusta 8,3 kiloa, ja alan olla tavoitteessani. Oloni on sillä saralla parempi kuin aikoihin, ehkä parempi kuin koskaan.

Blogini kommenttiosastolla on muutamaan otteeseen ilmennyt sana läheisriippuvuus. Joko joku on kysynyt, onko K:lla läheisriippuvuutta tai sitten joku on liittänyt sanan omaan elämäänsä. Listaan tähän nyt tukiasema.netin listan läheisriipuvuuden oireista:

Sivustolla korostetaan, että joitain piirteitä näistä on lähes kaikilla ilman, että kyse olisi läheisriippuvuudesta.

Tunnistan K:sta heikon itsetunnon (oman itsensä jatkuva arvostelu, ei tunnista tunteitaan ja tarpeitaan), mutta en muita piirteitä. Nämä ovat ennemminkin liitettävissä masennukseen ja sen syihin kuin mihinkään muuhun. Itsestäni tunnistan pari huolehtimisen piirrettä (ahdistuksen, ja säälin tunteminen muiden ongelmista & tunne siitä, että apua tarvitsevat hakeutuvat luokse). Toisaalta apua tarvitsevat ehkä oikeastikin hakeutuvat luokseni, eikä empatiassa nähdäkseni ole mitään pahaa...

Toki meidän arkemme on toistaiseksi paljolti riippuvainen minun jaksamisestani. Ruokaa ei tule pöytään eikä pyykkejä pestyä, ellen minä jaksa. Mutta uskon (ja K. on myös itse niin sanonut), että jos hän haluaisi jostain syystä lähteä tästä suhteesta, eivät käytännön asiat häntä estäisi. Olemme yhdessä, koska kumpikin haluaa niin.

Tuntuu, että hiihtoloma oli vasta hetki sitten, ja taas saa lomailla! No, loppukevät sujuukin sitten työntuoksinassa, mutta onhan sekin toki kivaa. Syksyksikin järjestyi jo töitä: uusi paikka, samat hommat. :) Vielä mietin kesää: ilmoittaudunko työttömäksi vai hankinko kesätöitä?

K. yrittää kovin päästä arkirytmiin kiinni. Välillä tuntuu kuin eläisin lapsiperheessä... On säännölliset nukkumaanmenoajat, säännölliset heräämisajat, säännölliset ruoka-ajat. Se tuntuu kyllä auttavan jonkin verran, sillä useimmiten K. pysyy rytmissä ja kykenee lukemaan tentteihin ja tekemään muutenkin järkeviä asioita. Jotkut päivät menevät "pieleen": K. ei pääse ylös tai väsähtää niin, että ottaa monen tunnin päiväunet. Hän herää sitten kiukkuisena, eikä saa mitään tehtyä. Aina sellaisen päivän sattuessa minuunkin iskee kova väsymys. Petyn huomatessani, että asiat eivät toimikaan täysin. Silti jokainen "onnistunut" päivä tuo lisää toivoa. Ehkä olemme menossa kohti parempaa, en osaa vielä sanoa.