K. on toipumassa, ja minä väsyn väsymistäni. Liikunta aiheuttaa vain lisää väsymystä; poissa ovat ihanat endorfiinitunteet liikuntasuorituksen jälkeen. Haluaisin vain nukkua ja nukkua... ja silti en jotenkin osaa mennä päiväunille, tuskin osaan nukkua tarpeeksi yölläkään.

Tunnen, että minun ei enää tarvitse jaksaa niin paljon, kun K:kin alkaa ottaa vastuuta arjestamme. Se näköjään konkretisoituu niin, etten jaksa enää yhtään mitään. En ole enää vain väsynyt, olen uupunut.

Hassua, että ensimmäistä kertaa koko K:n masennusajalla minä mietin NYT sairauslomalle jäämistä. Yritän nyt kuitenkin sinnitellä vielä tämän kuukauden ennen kesälomaa. Kesän lepään, sen olen jo päättänyt.

Laihdutuksesta: olen nyt pudottanut helmikuusta 8,3 kiloa, ja alan olla tavoitteessani. Oloni on sillä saralla parempi kuin aikoihin, ehkä parempi kuin koskaan.

Blogini kommenttiosastolla on muutamaan otteeseen ilmennyt sana läheisriippuvuus. Joko joku on kysynyt, onko K:lla läheisriippuvuutta tai sitten joku on liittänyt sanan omaan elämäänsä. Listaan tähän nyt tukiasema.netin listan läheisriipuvuuden oireista:

Sivustolla korostetaan, että joitain piirteitä näistä on lähes kaikilla ilman, että kyse olisi läheisriippuvuudesta.

Tunnistan K:sta heikon itsetunnon (oman itsensä jatkuva arvostelu, ei tunnista tunteitaan ja tarpeitaan), mutta en muita piirteitä. Nämä ovat ennemminkin liitettävissä masennukseen ja sen syihin kuin mihinkään muuhun. Itsestäni tunnistan pari huolehtimisen piirrettä (ahdistuksen, ja säälin tunteminen muiden ongelmista & tunne siitä, että apua tarvitsevat hakeutuvat luokse). Toisaalta apua tarvitsevat ehkä oikeastikin hakeutuvat luokseni, eikä empatiassa nähdäkseni ole mitään pahaa...

Toki meidän arkemme on toistaiseksi paljolti riippuvainen minun jaksamisestani. Ruokaa ei tule pöytään eikä pyykkejä pestyä, ellen minä jaksa. Mutta uskon (ja K. on myös itse niin sanonut), että jos hän haluaisi jostain syystä lähteä tästä suhteesta, eivät käytännön asiat häntä estäisi. Olemme yhdessä, koska kumpikin haluaa niin.

Tuntuu, että hiihtoloma oli vasta hetki sitten, ja taas saa lomailla! No, loppukevät sujuukin sitten työntuoksinassa, mutta onhan sekin toki kivaa. Syksyksikin järjestyi jo töitä: uusi paikka, samat hommat. :) Vielä mietin kesää: ilmoittaudunko työttömäksi vai hankinko kesätöitä?

K. yrittää kovin päästä arkirytmiin kiinni. Välillä tuntuu kuin eläisin lapsiperheessä... On säännölliset nukkumaanmenoajat, säännölliset heräämisajat, säännölliset ruoka-ajat. Se tuntuu kyllä auttavan jonkin verran, sillä useimmiten K. pysyy rytmissä ja kykenee lukemaan tentteihin ja tekemään muutenkin järkeviä asioita. Jotkut päivät menevät "pieleen": K. ei pääse ylös tai väsähtää niin, että ottaa monen tunnin päiväunet. Hän herää sitten kiukkuisena, eikä saa mitään tehtyä. Aina sellaisen päivän sattuessa minuunkin iskee kova väsymys. Petyn huomatessani, että asiat eivät toimikaan täysin. Silti jokainen "onnistunut" päivä tuo lisää toivoa. Ehkä olemme menossa kohti parempaa, en osaa vielä sanoa.

Vaihteeksi laihdutusasiaa... Ne, joita ei kiinnosta, voivat lopettaa tämän postauksen lukemisen tähän. :)

Olen siis liikkunut runsaasti, mutta syömiset ovat olleet ihan nurinniskoin... Kamalasti mielitekoja, nälkääkin ehkä tavallista useammin. Maha on ollut turvoksissa, välillä aika muhkeastikin. En tiedä, mistä kipinä lähti, mutta päätin koettaa, auttaako ns. sairaaladieetti asiaan. Tämä siis ei ole se kaalisoppakuuri, mutta ideana tässäkin on syödä ennalta annetun listan mukaan. Ruokavalio koostuu paljolti proteiinista ja rasvasta, hiilareita on niukalti.

Kuuri kestää 14 päivää ja nyt on viides päivä lopuillaan. Tässä tuntemuksia:
- paino on laskenut 2 kiloa tähän mennessä
- missään vaiheessa ei ole ollut nälkä, vaikka vuorokautinen kalorinsaanti pyörii noin 700 kcalissa
- turvotus on pois, samoin pöhötys - ja tuntuu sitä rasvaakin lähteneen
- olo on virkeä ja hyvä
- mieliteot ovat poissa
- koska syön niin proteiinipitoisesti, en pelkää, että lihaskato uhkaisi. Kuntosalilla jaksan siinä kuin ennenkin.

Tiedän, ettei moinen voi olla pidemmän päälle terveellistä, mutta tarkoituksena onkin jatkaa tätä vain tuo kaksi viikkoa ja alkaa sitten syödä järkevämmin.

Mietin vain, että mitä ihmettä se "järkevämmin syöminen" sitten on... Vähähiilihydraattisella ruokavaliolla tuntuu olevan selkeät etunsa. Olen aiemmin pitänyt karppausta vähän sellaisena hihhuli-uskontoon verrattavana juttuna, enkä ole uskonut, että se oikeasti voisi toimia. Mutta ehkä se toimiikin? Ehkä se toimii minulla.

Jos saisin vain 700 kilokaloria normaalisyömisellä, (aamupalaksi leipää, päiväruuaksi jotain perunapitoista jne.) niin kärvistelisin kyllä ikävästi nälässä. Nyt sen sijaan tuntuu, että voisin helposti syödä vähemmänkin, ja etenkin kasvisten syönti tekee tiukkaa, kun on muusta ruuasta jo ihan täynnä. Yritän silti uskollisesti pitää kiinni päivittäisestä puolesta kilosta. Olen hämmentynyt.

Olen myös pohtinut omaa syömistäni tarkemmin ja olen huomannut, että kaikki hiilaripitoinen on minulle herkkua - rasvapitoinen ei niinkään. En juuri koskaan himoitse esimerkiksi pizzaa, mutta patonkia, perunasalaattia, ruisleipää, karkkia, pastaa sen sijaan himoitsen. Olen tiennyt, että hiilarit ovat heikko kohtani. Mutta olenko ollut jopa jonkinlainen addikti? Onko ainut mahdollisuuteni selvitä siinä, etten syö hiilareita kuin hyvin rajoitetusti?

Hämmennystä kerrakseen.

Oikeastaan asia ei ole tämän monimutkaisempi:

On turha yrittää miettiä, mitä muilla on ja meillä ei. On turha yrittää miettiä, mitä meillä olisi jos tai jos ei. Ainut asia, millä todella on väliä, on se, että elämä on tässä ja nyt. Meidän elämämme nyt on tällaista. Joko hyväksyn sen tai haen muutosta.

Ei elämä ole jotain, mitä tapahtuu ikkunan takana, masennuksen jälkeen tai parempina päivinä. Elämä on juuri tätä. Juuri nyt.

Vaikka olenkin kertonut osalle ystävistäni K:n tilanteesta, on silti ihmisiä, joille en ole, syystä tai toisesta, uskoutunut. Yhdelle ystävälleni en halua kertoa, sillä tiedän, että asia päätyisi hänen äitinsä korviin ja sitä kautta vaikka kenelle. Haluan itse kontrolloida, kuka tietää ja kuka ei. Toki voin olettaa, että jos kerron jollekin ystävälleni K:n masennuksesta, hän jakaa asian puolisonsa kanssa. Niin minäkin saattaisin tehdä, enkä ole sitä keneltäkään kieltänytkään. En tahdo tehdä niin, että minä saan kertoa muille, mutta heidän täytyy kantaa tieto yksin. Äidille kertominen on kuitenkin hieman eri juttu.

Toinen ystäväni onkin mutkikkaampi tapaus. En tiedä, voinko enää edes kutsua häntä ystäväkseni. Lukiossa olimme hyviä ystäviä, mutta jatko-opintojen aikana kumpikin meistä taisi muuttua eri suuntiin. Hän muutti miehen perässä parinsadan kilometrin päähän, mutta pysyimme kuitenkin yhteyksissä. Ongelmat alkoivat K:n masennuksen myötä. En halunnut kertoa tälle ihmisille masennuksesta - niin, miksi en? Oliko kyse sitten luottamuksen puutteesta tai siitä, että koin kyseisen ihmisen liian pinnalliseksi, en tiedä. Jotenkin olen sisimmässäni tiennyt varmasti, että hänelle ei pidä asiaa kertoa. Sitä, mistä intuitioni kumpuaa, on mahdotonta tietää.

Ikävä sattuma oli, että olen joutunut perumaan muutaman tapaamisen tämän ihmisen kanssa K:n masennuksen vuoksi. Oikeastaan meillä on ollut neljä väleihimme vaikuttanutta episodia... Yksi on ollut kyläänkutsu: olin kutsunut hänet meille, mutta K. ei päässyt ylös sängystä, joten oli pakko perua. Ystäväni ei halunnut tavata minua muualla, joten se tapaaminen jäi. Hän ei kuitenkaan ollut tullut kaupunkiin vain tavatakseen minua, joten en uskonut sen haittaavan. Toinen kerta oli heti tämän perään ja se laskettakoon minun syykseni. Ystäväni oli ostanut minulle pyynnöstäni erään tavaran, jota myytiin hänen uudessa kotikaupungissaan, mutta ei minun kaupungissani. Sain tavaran ja lupasin maksaa hänen tililleen. Unohdin maksaa ja sitten hävitin vielä tilinumeron, joten jouduin pyytämään sen häneltä uudelleen. Ystäväni haukkui minut täysin. Maksu meni hänen tililleen lopulta kolme viikkoa myöhässä - ikävä juttu, mutta koska kyseessä oli alle 20 euron summa, en mielestäni ansainnut ihan moista höykytystä. En halua laittaa asiaa K:n syyksi, mutta muistaakseni olin niin väsynyt silloin, että muutama muukin lasku unohtui maksaa ja muistui mieleen vasta karhukirjeen myötä.

Kolmas kerta liittyy edellisjouluun. Sain ystävältäni lahjaksi elokuvissakäynnin, siis lipun tietylle päivälle tiettyyn näytökseen ja lupauksen seurasta. K:lla oli kuitenkin sen verran paha aallonpohjajakso, että olin itse ihan uuvuksissa. Lisäksi en oikein halunnut jättää häntä yksin elokuvissakäynnin ajaksi niin, etten olisi puhelimen päässä. Naurettavaa ehkä, mutta K:n puheet olivat niin itsetuhoisia, etten kertakaikkiaan uskaltanut. Itse olin silloin lomalla, joten saatoin hyvin olla kotona. Ilmoitin asiasta ystävälleni (tunnustan, esitin olevani sairaana) jo paria päivää aiemmin, jotta hän saisi jonkun muun mukaansa. Ystäväni ilmoitti, että minun pitäisi sitten maksaa toinen lipuista, kun se kerran jäi käyttämättä. Hän oli erittäin vihainen - ehkä syystäkin. Toisaalta minun lahjanihan se oli, joten kai voisin tehdä sillä mitä haluan. Lisäksi jos olisin ollut oikeasti kipeänä, en olisi silloinkaan voinut mennä. Enkä usko, että hän näki alibini läpi, enhän ollut aiemmin tekeytynyt sairaaksi. Toimitin ystävälleni rahat - mutta uskon, että hän kävi katsomassa leffan äitinsä tai jonkun muun kaverinsa kanssa.

Neljäs episodi liittyy taas tavaran hankkimiseen. Ystäväni löysi kotikaupungistaan erään esineen, josta ajatteli minun pitävän. Hän soitti minulle ja kysyi, ostaisiko sen minulle ja toisi seuraavana viikonloppuna kun oli tulossa käymään täälläpäin. Suostuin ilman muuta. Kuitenkin kävi niin, että ystävälleni olisi sopinut antaa tuo tavara vain tiettynä tarkkana aikana, kun hän, hänen miehensä ja heidän molempien vanhemmat olivat hienossa ravintolassa syömässä. Minun olisi pitänyt marssia sisään, ottaa esineeni, maksaa se ja lähteä. Ajatus vähän oudoksutti minua, sillä he olivat kuitenkin koko viikonlopun kaupungissa ja vain muka tuo yksi kellonaika sopi. Olin aikeissa mennä, mutta aamulla saimme puhelun, että K:n isoisä teki kuolemaa sairaalassa ja olisi viime hetket mennä tervehtimään. Ajoimmekin 50 kilometrin päässä olevaan sairaalaan ja vietimme siellä lähes vuorokauden, kunnes isoisä sulki silmänsä viimeisen kerran. Ilmoitin ystävälleni, kerrankin oikealla syyllä, miksen pääse hakemaan tavaraa. Hän suuttui, mutta en siitä huolimatta suostunut jättämään K:ta yksin sellaisessa tilanteessa.

Viime lauantaina ystäväni meni naimisiin. Emme saaneet kutsua, mutta en olisi sitä enää odottanutkaan. On kurjaa, että kaikki meni niin. Tiedän, että vika on kaikissa tapauksissa osittain minun, mutta silti tuntuu, että minua on kohdeltu aika kohtuuttomastikin monissa kohdin. Ainut asia, josta saan syyttää kokonaan itseäni, oli se, että kommentoin hieman ilkeästi, kun ystäväni ilmoitti menneensä kihloihin. Hän lähetti viestin, jossa kertoi, että hänellä on hieno uusi sormus. Ei mainintaa naimisiinmenosta, sitoutumisesta, loppuelämästä yhdessä; vain sormus. Vastasin, että niinpä niin, sormushan se tässä kaikkein tärkein asia onkin...

Ehkä olisi ollut helpompaa, jos ystäväni olisi tiennyt K:n masennuksesta. Toisaalta jos kuolemaa tekevä isoisä ei "riitä" syyksi peruuttaa tapaaminen, miten masennus sitten. Kihloihinmeno-letkautuksen otan kokonaan omaksi syykseni. Välillä tuntuu, etten kaipaa moista ystävää. Toisinaan harmittaa, ja etenkin häät nostivat tunteet pintaan. Lukioaikana, silloin kun vielä olimme oikeita ystäviä, puhuimme muutaman kerran, millaiset häät haluaisimme. Hän sai omat unelmahäänsä, mutta en ollut paikalla todistamassa niitä. En koe tuntevani enää ystävääni, ja tiedän, että hän ei enää tunne minua.

Pelkään, että minusta on tullut tai tulossa otsikon mukainen naiseläjä.

Taustaksi: K. nukkuu nykyisin paljon, vielä enemmän kuin aikaisemmin. Luulen, että se johtuu siitä, että pää tarvitsee aikaa setviäkseen asioita. Minä sitten taas pärjään niillä perinteisillä kahdeksan tunnin yöunilla, viikonloppuisin saattaa mennä kymmenenkin tuntia. Lisäksi vuorokausirytmimme ovat erilaiset: minun täytyy töiden vuoksi herätä hyvin aikaisin, joten menen nukkumaankin aikaisin. Viikonloppuisin saatan valvoa hieman myöhempään, mutten kovin myöhään kuitenkaan. K. sitten taas tykkää valvoa ainakin neljä tuntia minua pidempään. Lopputuloksena on se, että olemme viikonloppuisin hyvin eri aikoihin hereillä. K:n päivä alkaa iltapäivällä, minun aamulla.

Viikonloput ovat minulle paitsi rentoutumisen, myös kodinhoidon aikaa. Arkisin pesen toki pyykkiä ja tiskaan, mutta suuremmat järjestelyt, imuroinnit ja muut jätän suosiolla viikonloppuihin. Lisäksi kaipaan viikonloppuisin aikaa yhdessäololle. Aika usein on kuitenkin niin, että kun haluaisin siivota, K. nukkuu. Kun haluaisin tehdä jotain yhdessä, K. nukkuu. Ennemmin tai myöhemmin kärsivällisyyteni loppuu ja alan nykiä häntä hereille. "Kun pitäis siivota..." "Pitäis pestä lakanat, niin sun pitäis nousta..." Pitäisi, pitäisi, jäkäti jäkäti.

K. itse ei ole asiaa kommentoinut, mutten itse tykkää huomata itsestäni tuollaisia piirteitä. En tarkoita, että hänen ei pitäisi osallistua mihinkään - haluaisin hänen toisinaan imuroivan ja huolehtivan ainakin työhuoneen siisteyden ja ainakin omat pyykkinsä. Mutta kyllähän nuo asiat voisivat odottaakin siihen asti, että hän herää. Ikävää huomata olevansa sellainen ihminen, jollainen ei haluaisi olla.

Välillä sitä ihmettelee, miksi ihmeessä otettiin asuntolaina tähän vaiheeseen! (Sitten muistaa, että pakkohan se oli; vaihtoehtoina oli joko maksaa saman verran vuokraa vieraalle kuin maksaa omaa lainaa pois. Saman rahan on löydyttävä kuitenkin...) Palkkani on ihan kohtuullinen, mutta kun K. ei tällä hetkellä tienaa edes omaan elämiseen riittävästi, on laina, lääkekulut, uudet hankinnat ja kaikki yllättävät kulut täysin minun harteillani omien menojen lisäksi. Alkaa vähän painaa harteita lysyyn...

Vaikkei juuri mitään uutta pitänyt ostaa, eikä mitään tarpeetonta olla edelleenkään ostettu, vievät pienet ja välttämättömät hankinnat (kuten valaisimet, verhot, matot jne.) yllättävän paljon rahaa. Lisäksi suurin osa liinavaatteistamme alkaa tulla tiensä päähän: lakanat ovat nuhjuisia, tyynyliinoissa hapertumia - onhan niitä uusia sitten hankittava.

Kun työpaikka on määräaikainen, eikä jatkosta ole mitään tietoa, olisi mukavaa, jos säästöönkin jäisi hiukan. Sieltä nipistetään, mistä voidaan, mutta toisaalta tuntuu, että siitä palkasta olisi mukava joskus nauttiakin, ettei kaikki vain menisi välttämättömyyksiin. Viisi vuotta on kituutettu opintotuella + satunnaisilla työtuloilla. Nyt on mukavaa esimerkiksi ostaa vihanneksia ja hedelmiä talvellakin (muitakin kuin torin paleltuneimpia yksilöitä), hankkia alennusmyynnistä kengät, vaikka vanhoista ei vielä olekaan pohja puhki... Töiden takia minun on näytettävä siistiltä, joten kampaaja ja uudet vaatteet (vaikka kävisikin harvoin ja vaikka ne vaatteet mistä ostaisi) vievät osansa. Saati sitten, että kävisi ulkona syömässä (muutakin kuin lähipizzeriassa) tai hankkisi vaikkapa jonkin elokuvan tai kirjan.

Lohdutan itseäni: enää kolme vuotta, niin K. on työelämässä.

On tapahtunut paljon ja sitten toisaalta ei mitään. K. vietti lopulta kolmisen viikkoa sairaalassa niin, että pahin itsetuhoisuus poistui ja nyt sitten hän on käynyt pari kertaa viikossa terapiassa. Minullekin tarjottiin sairaalan puolelta keskusteluapua ja otin sen mielelläni vastaan. Pettymys oli suuri, kun huomasin, että psykologin ensisijainen tavoite olikin saada lisää tietoa K:sta, hänen arjestaan ja elämästään, eikä niinkään auttaa minua.

Noiden kolmen viikon aikana pääsin kuitenkin rakentamaan omaa elämääni eteenpäin, mikä on osoittautunut tosi hyväksi jutuksi. Kävin ahkerasti liikkumassa ja lenkillä, näin ystäviä (ja kerroin osalle tilanteestamme), opettelin olemaan yksin ja nauttimaan siitä. Nyt kun K. on ollut kotona jo hyvän tovin, olen huomannut, että minun on helpompi vain ottaa omaa aikaa ja lähteä jonnekin. Koti on ehkä hiukan sotkuisampi, mutta useimmiten en ota siitä syyllisyyden taakkaa. Minulla on oma, K:sta erillinen elämä, ja se tuntuu hyvältä.

Tämä ei tietenkään tarkoita kokonaan parisuhteesta luopumista tai muutenkaan eroamista, erillistymistä kylläkin. Uskoisin, että ainakin ne, jotka masentuneen kanssa ovat elelleet tai elävät, tietävät, mistä puhun.

Siksi en ole tänne blogiinkaan saanut kirjoitetuksi. On ollut sellainen olo, että olisin mieluummin kirjoittanut kaikesta muusta kuin elämästä K:n kanssa.

Miten meillä sitten menee? Välillä paremmin, välillä huonommin. Toisinaan olen valmis luovuttamaan kokonaan. Joskus mietin, roikunko tässä suhteessa vain siksi, että on mukavaa että on joku. Välillä olen iloinen ja onnellinen, että olemme yhdessä. Taannoin mietin, että antaisin suhteellemme aikaa kesäkuuhun asti - arvioisin aikaa joulukuulta kesäkuulle ja katsoisin, mitä on jäänyt käteen vai onko mitään. Sitten ymmärsin, että en voi tehdä niin. Olisi kovin epäreilua K:a kohtaan ottaa sellainen aikalisä ilman, että hän tietää asiasta. Olisi kohtuutonta vaatia, että parisuhde masentuneen kanssa antaisi samalla tavalla kuin täysipainoinen parisuhde masennusta sairastamattoman kanssa. Ongelmana tässä on se, että minusta tuntuu, etten osaa enää erottaa, mikä on sitä oikeaa K:a, mikä masennuksen tuomaa lisää tai turtumista.

En voi väittää olevani kovin onnellinen, jos keskiarvoa katsotaan. Olen kuitenkin muutoin ihan tyytyväinen elämääni, ja tällä hetkellä tuntuu, että "parisuhde menee siinä sivussa". Ei näin saisi olla, mutta yritän taas muistaa sen armollisuuden itseäni kohtaan: ei tällainen sairaus voi olla vaikuttamatta siihen, miten K:hon suhtaudun.

Muutama ystäväni, jolle on kertonut K:sta, on ihmetellyt, miten oikein jaksan. Sanonut, että olen hyvä ja ihailtava ihminen. Sitä en suinkaan ole. Kärsivällinen ehkä, ajoittain ainakin. En muuta.

Lisäys: Kiitokset kaikille teille, jotka olette huhuilleet perääni kirjoittamattomuuskauden aikana! Yritän tehdä sellaisen uudenvuoden lupauksen, että kirjoittaisin säännöllisemmin. Onnekasta uutta vuotta kaikille!

Olen iloinen ja hieman ylpeäkin siitä, että olen saanut liikuntarutiinin kohdalleen: neljä kertaa viikossa, joista kaksi kuntosalilla ja kaksi aerobista (ohjattua jumppaa tai polkemista tai omaehtoista pakerrusta crossarilla, stepperillä tai juoksumatolla). Paino ei kuitenkaan ole heilahtanut ainakaan alaspäin, eikä ihme, sillä syön aivan väärin. Joka päivä olen syönyt jotakin makeaa herkkua (karkkeja tai leivonnaisia) tai sitten jotain suolaista, kuten sipsejä tai suolakeksejä. Ei sellaisella syömisellä paino putoa, vaikka miten liikkuisi. Olen ajautunut kierteeseen: jotain hyvää syömistä on pakko saada. Lohtusyömistä, ainakin osittain...

Olen miettinyt, mistä moinen itsekurittomuus johtuu ja olen päätynyt kahteen syyhyn:
1. Lohtusyöminen on tuttu reagointitapa lapsuudesta. Isäni juo suruun, pahaan oloon ja hyvään oloon. Minulle on tarjottu herkkuja lohduksi ja palkinnoksi.
2. Joudun hillitsemään itseäni muissa asioissa liikaa, joten ruuan suhteen en enää jaksa. Vaikka miten tekisi mieli huutaa K:lle tekemättömistä asioista, en huuda, sillä tiedän, että ei se mitään auta. Töissäkin tekisi usein mieli avautua oikein kunnolla, mutta enhän voi, sijainen kun olen.

Kumpikaan näistä ei ole hyvä syy laiminlyödä itseään ja omaa hyvinvointiaan. Halveksin isäni heikkoutta - ja kuitenkin huomaan olevani itse ihan samanlainen, aine vain on eri. Nyt on kuitenkin pakko tehdä jotain tälle syömisasialle, sillä inhoan peilikuvaani yhä enemmän. Pahinta on, että viime talvena 52-kiloisena ostamani myötäilevä talvitakki näyttää todella ahtaalta päälläni.

Rasvojen saanti ei kohdallani ole se ongelma, sillä herkutteluni keskittyy voittopuolisesti makeisiin juttuihin. Suklaakaan ei niin houkuta, ainakaan samalla tavalla kuin irtokarkit, jäätelö tai keksit. Leipääkin kuluu liikaa, pasta houkuttaa liiaksi. Tiivistettynä siis: liikaa ja vääränlaisia hiilihydraatteja.  Jos lokakuun teemana oli liikunta, voisi marraskuun teemana olla ateriarytmin löytäminen  ja turhien hiilarien karsiminen. En usko mihinkään karppaukseen, sillä ei niitä rasvojakaan nyt niin mahdottomasti saisi saada, enemmänkin sellaista hyvä-karppausta tässä suunnittelen.

Suunnitelma on tämä: marraskuun ajan syön leipää vain aamuisin ja yritän rajoittaa lämpimän ruuan yhteydessä saatavien hiilareiden määrää. Käytännössä siis vähemmän pastaa, riisiä tai perunaa. Leipä aina ruisleipää, pasta tummaa, jos siihen pystyn vaikuttamaan (töissä en pysty). Aamun leivän voi korvata myslillä tai puurolla. Ei karkkia tai keksejä, jäätelö on vielä sallittu herkku, kunhan ei joka päivä ja kohtuullisina (esim. 1-2 dl) annoksina. Muut ateriat koostuvat kasviksista (pannulla öljytilkassa kuumennettu ja grillimausteella maustettu kasvissekoitus on oikeasti maistuvaa), salaateista ja proteiinipitoisista välipaloista, esim. rahkasta tai rasvattomasta jogurtista. Banaani on pannassa, muut hedelmät ok. Pyrin syömään noin kolmen tunnin välein: aamiainen klo 6.30 - 8, lounas klo 11 (niiden välissä mahd. hedelmä tai jokin muu kevyt juttu), välipala klo 14, päivällinen (esim. niitä kasviksia tai vaikka tonnikalaa sisältävä salaatti) klo 17, iltapala klo 20 - 22. Ajat ovat toki viitteellisiä, mutta noin sen suunnilleen pitäisi mennä. Liikuntaa jatketaan entiseen tapaan. Kaloreita en vielä laske (olkoon se vaikkapa joulukuun uusi juttu, jos on tarvetta), mutta uskoisin, että kalorivajetta syntyy riittävästi ihan herkkuja karsimalla, kasviksia lisäämällä ja liikunnalla.

Poikkeuksena tähän sallin mahdollisesti ne harvat kerrat, jolloin joku on leiponut jotain minua varten, esim. kyläilyreissulla. Sellaisia tulee marraskuun aikana ehkäpä kaksi. Toki silloinkin pitää pysyä kohtuudessa, mutta ehkäpä yksi pulla ei kaada koko korttitaloa.

Joulukuun alussa sitten tilannekatsaus: onko olo muuttunut ja mihin suuntaan? Onko paino laskenut?

Motiiveina ensisijaisesti (pinnallisesti) ulkonäkö ja itsetunto: haluan näyttää hyvältä K:n silmissä, haluan olla hyvännäköinen pikkujouluissa ja ensi kesän lukuisissa kesähäissä. Lisäksi haluan voida paremmin, sillä nyt olen yhtenään turvoksissa ja/tai väsynyt.
 
Tällä mennään. Tilannekatsaus joulukuun alussa, tarvittaessa aiemminkin.

MUOKS. Huomasin kirjoittaneeni aiheesta lähes samoin sanoin elokuussa. Niinpä niin, ja kuinkas sitten kävikään... Erona oli se, että silloin en ollut epätoivoinen tilanteestani. Nyt olen.

Tämä on taas niitä päiviä, kun haluaisin tosissani luovuttaa. Heittää hanskat tiskiin ja todeta, ettei tästä mitään tule. Tunnustaa, etten jaksa ja sanoa, että olen niin väsynyt kaikkeen, etten tiedä, haluanko edes jaksaa. Tämä on niitä päiviä, kun haluaisin käpertyä kerälle kissan lailla ja itkeä pahaa oloani ja yksinäisyyttäni. On hirvittävää tuntea olonsa niin yksinäiseksi parisuhteessa. - Ja kuitenkin samalla kaipaisin, että K. lohduttaisi minua, silittäisi pahan olon pois.

Mutta en minä luovuta, en käperry, en edes itke. Laitan tiskikoneen päälle, silitän paitoja, käyn kävelyllä. Ja toivon, että huomenna olisi parempi päivä, että huomenna jaksaisin enemmän.