Masentuneen puolisona

Sairauslomaa - mutta enhän minä ole sairas

2008-05-14T09:09:00+03:00

Lääkärin vastaanotto

Hilleri: Olen tosi uupunut. *selittää tilanteen*

Lääkäri: No kuulostaapa ikävältä. Miehesi on siis sairauslomalla?

Hilleri: Joo

Lääkäri: Mutta ethän sinä nyt tällaiseen sairauslomaa voi ottaa! Ette te molemmat voi olla sairauslomalla. Kyllä miehesi nyt täytyy saada olla se, joka on sairas. Et sinä voi viedä sitä häneltä.

Hilleri: ???

Lääkäri: Otat vaan aikaa itsellesi ja nukkumiseen. Kyllä se siitä. Onhan sitä muidenkin jaksettava. Näkemiin.

Väsyttää

2008-05-01T12:38:00+03:00

K. on toipumassa, ja minä väsyn väsymistäni. Liikunta aiheuttaa vain lisää väsymystä; poissa ovat ihanat endorfiinitunteet liikuntasuorituksen jälkeen. Haluaisin vain nukkua ja nukkua... ja silti en jotenkin osaa mennä päiväunille, tuskin osaan nukkua tarpeeksi yölläkään.

Tunnen, että minun ei enää tarvitse jaksaa niin paljon, kun K:kin alkaa ottaa vastuuta arjestamme. Se näköjään konkretisoituu niin, etten jaksa enää yhtään mitään. En ole enää vain väsynyt, olen uupunut.

Hassua, että ensimmäistä kertaa koko K:n masennusajalla minä mietin NYT sairauslomalle jäämistä. Yritän nyt kuitenkin sinnitellä vielä tämän kuukauden ennen kesälomaa. Kesän lepään, sen olen jo päättänyt.

Laihdutuksesta: olen nyt pudottanut helmikuusta 8,3 kiloa, ja alan olla tavoitteessani. Oloni on sillä saralla parempi kuin aikoihin, ehkä parempi kuin koskaan.

Läheisriippuvuudesta

2008-04-05T13:48:00+03:00

Blogini kommenttiosastolla on muutamaan otteeseen ilmennyt sana läheisriippuvuus. Joko joku on kysynyt, onko K:lla läheisriippuvuutta tai sitten joku on liittänyt sanan omaan elämäänsä. Listaan tähän nyt tukiasema.netin listan läheisriipuvuuden oireista:

Pakonomainen huolehtivuus ja riippuvuus
Kokemus siitä, että on vastuussa muista ihmisistä
Ahdistuksen, säälin tai syyllisyyden tunteminen muiden ongelmista
Tunne velvollisuudesta auttaa muita, muiden tarpeiden ennakointi,
miellyttämisenhalu
Toiminta omia toiveita ja ajatuksia vastaan
Ei osaa kieltäytyä, koska pelkää hylätyksi tulemista
Tunne siitä, että apua tarvitsevat hakeutuvat hänen luoksensa
Sitoutuminen muiden auttamiseen niin, että oma arkielämä kärsii
Puhuu paljon toisista ihmisistä, pohdiskelee muiden ongelmia ylenmäärin
Kaikki voimavarat menevät muista huolehtimiseen
Tyydytys tulee ihmissuhteista, vaikka ne toisivatkin tuskaa, ei kestä
yksinjäämistä
Huonon kohtelun sieto, marttyyrimainen käyttäytyminen

Heikko itsetunto ja luottamuksen puute
Oman itsensä jatkuva arvostelu, tunne siitä, että on huono ja erilainen ihminen
Muut eivät saa arvostella, arvostelua saattaa seurata raivonpuuska tai syvä
suuttumus
Toisaalta henkilö kyselee jatkuvasti, mitä mieltä muut hänestä ovat
Ei ota kehujakaan vastaan, mutta suuttuu, jos muut eivät kiittele ja kehu
Elää muiden elämien kautta, saa tyydytystä muiden onnistumisista
Pelko olla oma itsensä, elää tunteella omaa elämää
Ei tunnista tunteitaan ja tarpeitaan
Ei luota itseensä, tunteisiinsa eikä muihin ihmisiin

Sivustolla korostetaan, että joitain piirteitä näistä on lähes kaikilla ilman, että kyse olisi läheisriippuvuudesta.

Tunnistan K:sta heikon itsetunnon (oman itsensä jatkuva arvostelu, ei tunnista tunteitaan ja tarpeitaan), mutta en muita piirteitä. Nämä ovat ennemminkin liitettävissä masennukseen ja sen syihin kuin mihinkään muuhun. Itsestäni tunnistan pari huolehtimisen piirrettä (ahdistuksen, ja säälin tunteminen muiden ongelmista & tunne siitä, että apua tarvitsevat hakeutuvat luokse). Toisaalta apua tarvitsevat ehkä oikeastikin hakeutuvat luokseni, eikä empatiassa nähdäkseni ole mitään pahaa...

Toki meidän arkemme on toistaiseksi paljolti riippuvainen minun jaksamisestani. Ruokaa ei tule pöytään eikä pyykkejä pestyä, ellen minä jaksa. Mutta uskon (ja K. on myös itse niin sanonut), että jos hän haluaisi jostain syystä lähteä tästä suhteesta, eivät käytännön asiat häntä estäisi. Olemme yhdessä, koska kumpikin haluaa niin.

Turhaa syyllisyyttä?

2008-03-28T22:30:00+02:00

"...onpas rankka päivä takana... Ihanaa päästä kotiin lepäämään..."

- Hei kulta! Mitäs...?
- Mä sain tällaisen siivouspuuskan! Olen järjestänyt kaikki omat tavarani ja imuroinut ja pessyt saunan ja kylppärin.
- No, sehän on...
- Niin, ja kasasin sängylle kaikki sun levällään olleet tavarat, että voit ne siitä järjestää paikoilleen. Ja jos viitsisit keittiötä vähän katsoa, kun mä en tiedä, mihin tavarat kuuluu siellä. Ja pahvit pitäis viedä kierrätykseen. Kauhee nälkä, onko jotain ruokaa valmiina?

Ajattelutapa 1: Onpas mukavaa, että K. on jaksanut siivota. Kyllä tuleekin mukavan näköistä.
Ajattelutapa 2: Niin, en ole jaksanut siivota, koska olen yrittänyt yksin pyörittää taloutta. Nyt K:n tavarat ovat siististi ja minä olen se sottapytty, jonka rojut on kasattu sängylle.

Pääsiäinen, loma...

2008-03-23T18:57:00+02:00

Tuntuu, että hiihtoloma oli vasta hetki sitten, ja taas saa lomailla! No, loppukevät sujuukin sitten työntuoksinassa, mutta onhan sekin toki kivaa. Syksyksikin järjestyi jo töitä: uusi paikka, samat hommat. :) Vielä mietin kesää: ilmoittaudunko työttömäksi vai hankinko kesätöitä?

K. yrittää kovin päästä arkirytmiin kiinni. Välillä tuntuu kuin eläisin lapsiperheessä... On säännölliset nukkumaanmenoajat, säännölliset heräämisajat, säännölliset ruoka-ajat. Se tuntuu kyllä auttavan jonkin verran, sillä useimmiten K. pysyy rytmissä ja kykenee lukemaan tentteihin ja tekemään muutenkin järkeviä asioita. Jotkut päivät menevät "pieleen": K. ei pääse ylös tai väsähtää niin, että ottaa monen tunnin päiväunet. Hän herää sitten kiukkuisena, eikä saa mitään tehtyä. Aina sellaisen päivän sattuessa minuunkin iskee kova väsymys. Petyn huomatessani, että asiat eivät toimikaan täysin. Silti jokainen "onnistunut" päivä tuo lisää toivoa. Ehkä olemme menossa kohti parempaa, en osaa vielä sanoa.

Lyhyt päivitys

2008-03-01T22:57:00+02:00

Kokeiluni alkaa olla ohi. Kahdessa viikossa painoa lähti 4,5 kiloa eli hyvin tyytyväinen saan olla. Tästä on tarkoitus jatkaa matalahiilihydraattisella linjalla eteenpäin, mutta kuitenkin niin, etten ihan nollahiilareilla mene, kuten tähän asti.

K. yrittää saada opiskelusta kiinni, mutta vähän huonolta näyttää. Ei pääse aamuisin ylös, ellen ole patistamassa (ja sekin tuntuu niin typerältä).

Töissä on mukavaa, ja alan jo surra sitä, että pian se loppuu.

(Typerää?) kokeilua...

2008-02-21T23:22:00+02:00

Vaihteeksi laihdutusasiaa... Ne, joita ei kiinnosta, voivat lopettaa tämän postauksen lukemisen tähän. :)

Olen siis liikkunut runsaasti, mutta syömiset ovat olleet ihan nurinniskoin... Kamalasti mielitekoja, nälkääkin ehkä tavallista useammin. Maha on ollut turvoksissa, välillä aika muhkeastikin. En tiedä, mistä kipinä lähti, mutta päätin koettaa, auttaako ns. sairaaladieetti asiaan. Tämä siis ei ole se kaalisoppakuuri, mutta ideana tässäkin on syödä ennalta annetun listan mukaan. Ruokavalio koostuu paljolti proteiinista ja rasvasta, hiilareita on niukalti.

Kuuri kestää 14 päivää ja nyt on viides päivä lopuillaan. Tässä tuntemuksia:
- paino on laskenut 2 kiloa tähän mennessä
- missään vaiheessa ei ole ollut nälkä, vaikka vuorokautinen kalorinsaanti pyörii noin 700 kcalissa
- turvotus on pois, samoin pöhötys - ja tuntuu sitä rasvaakin lähteneen
- olo on virkeä ja hyvä
- mieliteot ovat poissa
- koska syön niin proteiinipitoisesti, en pelkää, että lihaskato uhkaisi. Kuntosalilla jaksan siinä kuin ennenkin.

Tiedän, ettei moinen voi olla pidemmän päälle terveellistä, mutta tarkoituksena onkin jatkaa tätä vain tuo kaksi viikkoa ja alkaa sitten syödä järkevämmin.

Mietin vain, että mitä ihmettä se "järkevämmin syöminen" sitten on... Vähähiilihydraattisella ruokavaliolla tuntuu olevan selkeät etunsa. Olen aiemmin pitänyt karppausta vähän sellaisena hihhuli-uskontoon verrattavana juttuna, enkä ole uskonut, että se oikeasti voisi toimia. Mutta ehkä se toimiikin? Ehkä se toimii minulla.

Jos saisin vain 700 kilokaloria normaalisyömisellä, (aamupalaksi leipää, päiväruuaksi jotain perunapitoista jne.) niin kärvistelisin kyllä ikävästi nälässä. Nyt sen sijaan tuntuu, että voisin helposti syödä vähemmänkin, ja etenkin kasvisten syönti tekee tiukkaa, kun on muusta ruuasta jo ihan täynnä. Yritän silti uskollisesti pitää kiinni päivittäisestä puolesta kilosta. Olen hämmentynyt.

Olen myös pohtinut omaa syömistäni tarkemmin ja olen huomannut, että kaikki hiilaripitoinen on minulle herkkua - rasvapitoinen ei niinkään. En juuri koskaan himoitse esimerkiksi pizzaa, mutta patonkia, perunasalaattia, ruisleipää, karkkia, pastaa sen sijaan himoitsen. Olen tiennyt, että hiilarit ovat heikko kohtani. Mutta olenko ollut jopa jonkinlainen addikti? Onko ainut mahdollisuuteni selvitä siinä, etten syö hiilareita kuin hyvin rajoitetusti?

Hämmennystä kerrakseen.

Ymmärrys

2008-02-04T18:24:00+02:00

Oikeastaan asia ei ole tämän monimutkaisempi:

On turha yrittää miettiä, mitä muilla on ja meillä ei. On turha yrittää miettiä, mitä meillä olisi jos tai jos ei. Ainut asia, millä todella on väliä, on se, että elämä on tässä ja nyt. Meidän elämämme nyt on tällaista. Joko hyväksyn sen tai haen muutosta.

Ei elämä ole jotain, mitä tapahtuu ikkunan takana, masennuksen jälkeen tai parempina päivinä. Elämä on juuri tätä. Juuri nyt.

Ystävyys, ystävättömyys...

2008-02-02T18:09:00+02:00

Vaikka olenkin kertonut osalle ystävistäni K:n tilanteesta, on silti ihmisiä, joille en ole, syystä tai toisesta, uskoutunut. Yhdelle ystävälleni en halua kertoa, sillä tiedän, että asia päätyisi hänen äitinsä korviin ja sitä kautta vaikka kenelle. Haluan itse kontrolloida, kuka tietää ja kuka ei. Toki voin olettaa, että jos kerron jollekin ystävälleni K:n masennuksesta, hän jakaa asian puolisonsa kanssa. Niin minäkin saattaisin tehdä, enkä ole sitä keneltäkään kieltänytkään. En tahdo tehdä niin, että minä saan kertoa muille, mutta heidän täytyy kantaa tieto yksin. Äidille kertominen on kuitenkin hieman eri juttu.

Toinen ystäväni onkin mutkikkaampi tapaus. En tiedä, voinko enää edes kutsua häntä ystäväkseni. Lukiossa olimme hyviä ystäviä, mutta jatko-opintojen aikana kumpikin meistä taisi muuttua eri suuntiin. Hän muutti miehen perässä parinsadan kilometrin päähän, mutta pysyimme kuitenkin yhteyksissä. Ongelmat alkoivat K:n masennuksen myötä. En halunnut kertoa tälle ihmisille masennuksesta - niin, miksi en? Oliko kyse sitten luottamuksen puutteesta tai siitä, että koin kyseisen ihmisen liian pinnalliseksi, en tiedä. Jotenkin olen sisimmässäni tiennyt varmasti, että hänelle ei pidä asiaa kertoa. Sitä, mistä intuitioni kumpuaa, on mahdotonta tietää.

Ikävä sattuma oli, että olen joutunut perumaan muutaman tapaamisen tämän ihmisen kanssa K:n masennuksen vuoksi. Oikeastaan meillä on ollut neljä väleihimme vaikuttanutta episodia... Yksi on ollut kyläänkutsu: olin kutsunut hänet meille, mutta K. ei päässyt ylös sängystä, joten oli pakko perua. Ystäväni ei halunnut tavata minua muualla, joten se tapaaminen jäi. Hän ei kuitenkaan ollut tullut kaupunkiin vain tavatakseen minua, joten en uskonut sen haittaavan. Toinen kerta oli heti tämän perään ja se laskettakoon minun syykseni. Ystäväni oli ostanut minulle pyynnöstäni erään tavaran, jota myytiin hänen uudessa kotikaupungissaan, mutta ei minun kaupungissani. Sain tavaran ja lupasin maksaa hänen tililleen. Unohdin maksaa ja sitten hävitin vielä tilinumeron, joten jouduin pyytämään sen häneltä uudelleen. Ystäväni haukkui minut täysin. Maksu meni hänen tililleen lopulta kolme viikkoa myöhässä - ikävä juttu, mutta koska kyseessä oli alle 20 euron summa, en mielestäni ansainnut ihan moista höykytystä. En halua laittaa asiaa K:n syyksi, mutta muistaakseni olin niin väsynyt silloin, että muutama muukin lasku unohtui maksaa ja muistui mieleen vasta karhukirjeen myötä.

Kolmas kerta liittyy edellisjouluun. Sain ystävältäni lahjaksi elokuvissakäynnin, siis lipun tietylle päivälle tiettyyn näytökseen ja lupauksen seurasta. K:lla oli kuitenkin sen verran paha aallonpohjajakso, että olin itse ihan uuvuksissa. Lisäksi en oikein halunnut jättää häntä yksin elokuvissakäynnin ajaksi niin, etten olisi puhelimen päässä. Naurettavaa ehkä, mutta K:n puheet olivat niin itsetuhoisia, etten kertakaikkiaan uskaltanut. Itse olin silloin lomalla, joten saatoin hyvin olla kotona. Ilmoitin asiasta ystävälleni (tunnustan, esitin olevani sairaana) jo paria päivää aiemmin, jotta hän saisi jonkun muun mukaansa. Ystäväni ilmoitti, että minun pitäisi sitten maksaa toinen lipuista, kun se kerran jäi käyttämättä. Hän oli erittäin vihainen - ehkä syystäkin. Toisaalta minun lahjanihan se oli, joten kai voisin tehdä sillä mitä haluan. Lisäksi jos olisin ollut oikeasti kipeänä, en olisi silloinkaan voinut mennä. Enkä usko, että hän näki alibini läpi, enhän ollut aiemmin tekeytynyt sairaaksi. Toimitin ystävälleni rahat - mutta uskon, että hän kävi katsomassa leffan äitinsä tai jonkun muun kaverinsa kanssa.

Neljäs episodi liittyy taas tavaran hankkimiseen. Ystäväni löysi kotikaupungistaan erään esineen, josta ajatteli minun pitävän. Hän soitti minulle ja kysyi, ostaisiko sen minulle ja toisi seuraavana viikonloppuna kun oli tulossa käymään täälläpäin. Suostuin ilman muuta. Kuitenkin kävi niin, että ystävälleni olisi sopinut antaa tuo tavara vain tiettynä tarkkana aikana, kun hän, hänen miehensä ja heidän molempien vanhemmat olivat hienossa ravintolassa syömässä. Minun olisi pitänyt marssia sisään, ottaa esineeni, maksaa se ja lähteä. Ajatus vähän oudoksutti minua, sillä he olivat kuitenkin koko viikonlopun kaupungissa ja vain muka tuo yksi kellonaika sopi. Olin aikeissa mennä, mutta aamulla saimme puhelun, että K:n isoisä teki kuolemaa sairaalassa ja olisi viime hetket mennä tervehtimään. Ajoimmekin 50 kilometrin päässä olevaan sairaalaan ja vietimme siellä lähes vuorokauden, kunnes isoisä sulki silmänsä viimeisen kerran. Ilmoitin ystävälleni, kerrankin oikealla syyllä, miksen pääse hakemaan tavaraa. Hän suuttui, mutta en siitä huolimatta suostunut jättämään K:ta yksin sellaisessa tilanteessa.

Viime lauantaina ystäväni meni naimisiin. Emme saaneet kutsua, mutta en olisi sitä enää odottanutkaan. On kurjaa, että kaikki meni niin. Tiedän, että vika on kaikissa tapauksissa osittain minun, mutta silti tuntuu, että minua on kohdeltu aika kohtuuttomastikin monissa kohdin. Ainut asia, josta saan syyttää kokonaan itseäni, oli se, että kommentoin hieman ilkeästi, kun ystäväni ilmoitti menneensä kihloihin. Hän lähetti viestin, jossa kertoi, että hänellä on hieno uusi sormus. Ei mainintaa naimisiinmenosta, sitoutumisesta, loppuelämästä yhdessä; vain sormus. Vastasin, että niinpä niin, sormushan se tässä kaikkein tärkein asia onkin...

Ehkä olisi ollut helpompaa, jos ystäväni olisi tiennyt K:n masennuksesta. Toisaalta jos kuolemaa tekevä isoisä ei "riitä" syyksi peruuttaa tapaaminen, miten masennus sitten. Kihloihinmeno-letkautuksen otan kokonaan omaksi syykseni. Välillä tuntuu, etten kaipaa moista ystävää. Toisinaan harmittaa, ja etenkin häät nostivat tunteet pintaan. Lukioaikana, silloin kun vielä olimme oikeita ystäviä, puhuimme muutaman kerran, millaiset häät haluaisimme. Hän sai omat unelmahäänsä, mutta en ollut paikalla todistamassa niitä. En koe tuntevani enää ystävääni, ja tiedän, että hän ei enää tunne minua.

Nalkuttava akka?

2008-01-13T19:39:00+02:00

Pelkään, että minusta on tullut tai tulossa otsikon mukainen naiseläjä.

Taustaksi: K. nukkuu nykyisin paljon, vielä enemmän kuin aikaisemmin. Luulen, että se johtuu siitä, että pää tarvitsee aikaa setviäkseen asioita. Minä sitten taas pärjään niillä perinteisillä kahdeksan tunnin yöunilla, viikonloppuisin saattaa mennä kymmenenkin tuntia. Lisäksi vuorokausirytmimme ovat erilaiset: minun täytyy töiden vuoksi herätä hyvin aikaisin, joten menen nukkumaankin aikaisin. Viikonloppuisin saatan valvoa hieman myöhempään, mutten kovin myöhään kuitenkaan. K. sitten taas tykkää valvoa ainakin neljä tuntia minua pidempään. Lopputuloksena on se, että olemme viikonloppuisin hyvin eri aikoihin hereillä. K:n päivä alkaa iltapäivällä, minun aamulla.

Viikonloput ovat minulle paitsi rentoutumisen, myös kodinhoidon aikaa. Arkisin pesen toki pyykkiä ja tiskaan, mutta suuremmat järjestelyt, imuroinnit ja muut jätän suosiolla viikonloppuihin. Lisäksi kaipaan viikonloppuisin aikaa yhdessäololle. Aika usein on kuitenkin niin, että kun haluaisin siivota, K. nukkuu. Kun haluaisin tehdä jotain yhdessä, K. nukkuu. Ennemmin tai myöhemmin kärsivällisyyteni loppuu ja alan nykiä häntä hereille. "Kun pitäis siivota..." "Pitäis pestä lakanat, niin sun pitäis nousta..." Pitäisi, pitäisi, jäkäti jäkäti.

K. itse ei ole asiaa kommentoinut, mutten itse tykkää huomata itsestäni tuollaisia piirteitä. En tarkoita, että hänen ei pitäisi osallistua mihinkään - haluaisin hänen toisinaan imuroivan ja huolehtivan ainakin työhuoneen siisteyden ja ainakin omat pyykkinsä. Mutta kyllähän nuo asiat voisivat odottaakin siihen asti, että hän herää. Ikävää huomata olevansa sellainen ihminen, jollainen ei haluaisi olla.