K. on alamaissa, minä sen seurauksena alamaissa. Ikävää jättää mies kotiin päiviksi, kun itse menen kokemaan kaikkea kivaa (ja ei aina niin kivaa) koulumaailmaan. Tiedän, ettei K. voi vielä opiskella, ja hän varmaan tietää sen itsekin. Silti pelkään, että masennus vain syvenee nyt, kun hän jää kotiin. Opiskelut alkavat kahden viikon kuluttua, ja välillä K. ajattelee menevänsä sairauslomamääräyksestä huolimatta opiskelemaan. Tuntuu epäreilulta, pahalta. Elättelen edelleen toiveita taikanappulasta tai ihmepilleristä, joka jos ei nyt palauta mielialaa ennalleen niin ainakin mahdollistaisi opiskelun ja täysipainoisen elämän.