Välillä sitä ihmettelee, miksi ihmeessä otettiin asuntolaina tähän vaiheeseen! (Sitten muistaa, että pakkohan se oli; vaihtoehtoina oli joko maksaa saman verran vuokraa vieraalle kuin maksaa omaa lainaa pois. Saman rahan on löydyttävä kuitenkin...) Palkkani on ihan kohtuullinen, mutta kun K. ei tällä hetkellä tienaa edes omaan elämiseen riittävästi, on laina, lääkekulut, uudet hankinnat ja kaikki yllättävät kulut täysin minun harteillani omien menojen lisäksi. Alkaa vähän painaa harteita lysyyn...

Vaikkei juuri mitään uutta pitänyt ostaa, eikä mitään tarpeetonta olla edelleenkään ostettu, vievät pienet ja välttämättömät hankinnat (kuten valaisimet, verhot, matot jne.) yllättävän paljon rahaa. Lisäksi suurin osa liinavaatteistamme alkaa tulla tiensä päähän: lakanat ovat nuhjuisia, tyynyliinoissa hapertumia - onhan niitä uusia sitten hankittava.

Kun työpaikka on määräaikainen, eikä jatkosta ole mitään tietoa, olisi mukavaa, jos säästöönkin jäisi hiukan. Sieltä nipistetään, mistä voidaan, mutta toisaalta tuntuu, että siitä palkasta olisi mukava joskus nauttiakin, ettei kaikki vain menisi välttämättömyyksiin. Viisi vuotta on kituutettu opintotuella + satunnaisilla työtuloilla. Nyt on mukavaa esimerkiksi ostaa vihanneksia ja hedelmiä talvellakin (muitakin kuin torin paleltuneimpia yksilöitä), hankkia alennusmyynnistä kengät, vaikka vanhoista ei vielä olekaan pohja puhki... Töiden takia minun on näytettävä siistiltä, joten kampaaja ja uudet vaatteet (vaikka kävisikin harvoin ja vaikka ne vaatteet mistä ostaisi) vievät osansa. Saati sitten, että kävisi ulkona syömässä (muutakin kuin lähipizzeriassa) tai hankkisi vaikkapa jonkin elokuvan tai kirjan.

Lohdutan itseäni: enää kolme vuotta, niin K. on työelämässä.