Miten kauan voi Elisalta kestää yhden laajakaistan siirto? Vastaus: kauan, meillä meni 10 viikkoa siirron tilauksesta. Neljää viikkoa lupailtiin alunperin. Tähän väliin on mahtunut kaikkea, yritän kertoa aikajärjestyksessä.
K. vaipui siis vähän ennen muuttoa masennuksen aika syvään pohjaan, joten koko muutto jäi harteilleni. Pakkasin yksin kahden hengen talouden tavarat. Hankin muuttolaatikot, pakettiauton lainaksi ja kavereita kantamaan. Purin huonekalut osiin. Varsinaisena muuttopäivänä saimme siirrettyä huonekalut ja suurimman osan tavaroista uuteen kotiimme. Onneksi K:kin jaksoi silloin osallistua. Jonkin verran tavaraa jäi vanhaan kotiin, ja seuraavan viikon vietinkin sitten siellä viimeisiä pakkaillen ja siivoten. Kun vanhasta asunnosta oli luovuttu, alkoikin sitten uuden kodin järjestely. Opin uuden taidon: olen oppinut kasaamaan kirjahyllyjä! Silti myönnän häpeissäni: uusi koti ei ole vieläkään valmis, vaikka olemme jo asuneet täällä yli kuukauden verran. Puuttuu kaksi kaappia ja paljon kaikkea pientä ja tarpeellista. Osa pahvilaatikoista on purkamatta. Olen alkanut miettiä, että jos emme kerran tunnu kaipaavan niiden sisältöä, miksi sitten säästäisimme niitä.
Yritän olla armollinen itselleni ja muistaa, että ei yksi ihminen pysty mahdottomiin. Siinä, että käyn töissä, hoidan kotia ja hiljalleen järjestelen tavaroita, on kylliksi. Olen ylpeä siitä, että olen vihdoin löytänyt liikkumisen ilon uudelleen. Olen alkanut käydä kolmesta neljään kertaan viikossa jumpassa. Siinäkin yritän muistaa kohtuuden: riittää, että käyn niin usein. Joka kerta ei tarvitse tehdä oksennus kurkussa -intensiteetillä, riittää että tulee hiki. En seuraa sykerajoja, en laske kaloreita. Liikun, koska siitä tulee hyvä olo ja koska siten saan hetken aikaa itselleni. Se riittää, toistaiseksi ainakin.
K:n tilanne on aika murheellinen. Olisi hyvä, jos hänellä olisi hyvä syy herätä joka päivä säännöllisesti aamupäivällä. Nyt kun syytä ei ole, unet venyvät usein puolille päivin tai iltapäivään. Herättyään K. ei tunne oloaan levänneeksi, vaan on usein väsyneempi kuin ennen nukkumaan menoaan. Efexorin annosta on nostettu, ja voi olla, että lisänostokin olisi tarpeen. Unilääkkeitä K. on kokeillut, mutta niistä ei ole ollut apua. En tiedä, voiko tätä kutsua enää parisuhteeksi, vai onko kyse jostain (toivottavasti pätkätyöhän verrattavasta) hoito- tai huoltosuhteesta.
Herään aamulla. Ruokin Vilpertti-kissan, puhdistan hiekat. Lääkitsen K:n. Syön aamupalaa, käyn pesulla, pukeudun, lähden töihin. Tulen töistä, pesen pyykkiä, teen ruokaa, järjestän kotia, valmistan seuraavan päivän töitä, menen nukkumaan. Herään... Alan olla aika uupunut itsekin. Jr. Jonesin kommentti edelliseen postaukseeni tuo aika ajoin lohtua harmauteen. Se ohjaa, joka jaksaa. Ja minun on nyt vain jaksettava.
K. vaipui siis vähän ennen muuttoa masennuksen aika syvään pohjaan, joten koko muutto jäi harteilleni. Pakkasin yksin kahden hengen talouden tavarat. Hankin muuttolaatikot, pakettiauton lainaksi ja kavereita kantamaan. Purin huonekalut osiin. Varsinaisena muuttopäivänä saimme siirrettyä huonekalut ja suurimman osan tavaroista uuteen kotiimme. Onneksi K:kin jaksoi silloin osallistua. Jonkin verran tavaraa jäi vanhaan kotiin, ja seuraavan viikon vietinkin sitten siellä viimeisiä pakkaillen ja siivoten. Kun vanhasta asunnosta oli luovuttu, alkoikin sitten uuden kodin järjestely. Opin uuden taidon: olen oppinut kasaamaan kirjahyllyjä! Silti myönnän häpeissäni: uusi koti ei ole vieläkään valmis, vaikka olemme jo asuneet täällä yli kuukauden verran. Puuttuu kaksi kaappia ja paljon kaikkea pientä ja tarpeellista. Osa pahvilaatikoista on purkamatta. Olen alkanut miettiä, että jos emme kerran tunnu kaipaavan niiden sisältöä, miksi sitten säästäisimme niitä.
Yritän olla armollinen itselleni ja muistaa, että ei yksi ihminen pysty mahdottomiin. Siinä, että käyn töissä, hoidan kotia ja hiljalleen järjestelen tavaroita, on kylliksi. Olen ylpeä siitä, että olen vihdoin löytänyt liikkumisen ilon uudelleen. Olen alkanut käydä kolmesta neljään kertaan viikossa jumpassa. Siinäkin yritän muistaa kohtuuden: riittää, että käyn niin usein. Joka kerta ei tarvitse tehdä oksennus kurkussa -intensiteetillä, riittää että tulee hiki. En seuraa sykerajoja, en laske kaloreita. Liikun, koska siitä tulee hyvä olo ja koska siten saan hetken aikaa itselleni. Se riittää, toistaiseksi ainakin.
K:n tilanne on aika murheellinen. Olisi hyvä, jos hänellä olisi hyvä syy herätä joka päivä säännöllisesti aamupäivällä. Nyt kun syytä ei ole, unet venyvät usein puolille päivin tai iltapäivään. Herättyään K. ei tunne oloaan levänneeksi, vaan on usein väsyneempi kuin ennen nukkumaan menoaan. Efexorin annosta on nostettu, ja voi olla, että lisänostokin olisi tarpeen. Unilääkkeitä K. on kokeillut, mutta niistä ei ole ollut apua. En tiedä, voiko tätä kutsua enää parisuhteeksi, vai onko kyse jostain (toivottavasti pätkätyöhän verrattavasta) hoito- tai huoltosuhteesta.
Herään aamulla. Ruokin Vilpertti-kissan, puhdistan hiekat. Lääkitsen K:n. Syön aamupalaa, käyn pesulla, pukeudun, lähden töihin. Tulen töistä, pesen pyykkiä, teen ruokaa, järjestän kotia, valmistan seuraavan päivän töitä, menen nukkumaan. Herään... Alan olla aika uupunut itsekin. Jr. Jonesin kommentti edelliseen postaukseeni tuo aika ajoin lohtua harmauteen. Se ohjaa, joka jaksaa. Ja minun on nyt vain jaksettava.
Kommentit