Kun K. sai ensimmäisen lääkereseptinsä (Cipralex), olin helpottunut. Lapsellisesti uskoin, (tai ainakin toivoin niin kovasti, että se muuttui uskoksi), että ongelmat ovat nyt ohi. Lääke tasoittaa mielialaa, ja K. jaksaa taas opiskella ja olla sellainen kuin ennenkin. Ensimmäisen kahden viikon aikana ei tapahtunut muuta kuin väsymyksen lisääntymistä. Sitten lääke kai alkoi kunnolla vaikuttaa: K. ei saanut enää yhtäkkisiä kiukunpuuskia, olo oli hetken helpompi. Mieliala kuitenkin laski taas laskemistaan, väsymys lisääntyi. Nostettiin annosta. Siitä ei ollut mitään hyötyä, alamäki vain jatkui. Annosta nostettiin taas, tällä kertaa maksimiin. K. jatkoi lääkkeiden syömistä, mutta muutosta ei tapahtunut, ainakaan parempaan. Väsymys kyllä lisääntyi entisestään.
K. oli itse sitä mieltä, ettei lääkken vaihtaminen kannattaisi. Ettei lääke saisikaan olla mikään taikanappula, joka muuttaa kaiken hyväksi. Lopulta sain taivuteltua hänet pyytämään lääkäriltä uutta lääkettä. Sitä syötiin pari viikkoa, eikä lääkkeen nimikään jäänyt mieleeni. Pahoinvointia, ahdistuneisuutta, uneliaisuutta... Ei siitä tullut mitään. K. pääsi vihdoin psykiatrille, ja lääkkeeksi vaihdettiin Efexor. Sitä on K. syönyt nyt pari viikkoa.
Odotukseni Efexoria kohtaan ovat taas miltei yhtä korkealla kuin Cipralexiakin. Nyt K. on saanut sopivan lääkkeen, nyt kaikki muuttuu hyväksi. Samalla tiedän, että ihmettä ei kannata odottaa. K. sanoo, ettei ole huomannut muutosta. Minusta hän on rauhallisempi ja hieman energisempi. Nauraakin välillä, jaksaa toisinaan pitää sylissä ja helliäkin. K. myös nukkuu vähemmän, noin 9 tuntia yössä, ja tuntuu olevan levänneempi. En vain tiedä, johtuvatko nämä muutokset pelkästään lääkkeestä vai esimerkiksi lähestyvästä muutosta. Oma koti, oma yhteinen koti, on kuitenkin asia, jonka ajatteleminenkin saa molempien silmät loistamaan kaikesta huolimatta.
Entä jos nyt onkin vain parempi viikko, parempi aika? Entä jos aallonpohja odottaakin jo illalla, huomenna, ensi viikolla? Efexorin annostusta on onneksi varaa nostaa vielä roimasti. Toivon ja pelkään yhtä aikaa. En odota ihmeparantumista, mutta jos edes jotain edistystä? Yksi pahimmista asioista on katsoa vierestä, kun rakasta ihmistä ahdistaa, eikä itse voi tehdä mitään.
K. oli itse sitä mieltä, ettei lääkken vaihtaminen kannattaisi. Ettei lääke saisikaan olla mikään taikanappula, joka muuttaa kaiken hyväksi. Lopulta sain taivuteltua hänet pyytämään lääkäriltä uutta lääkettä. Sitä syötiin pari viikkoa, eikä lääkkeen nimikään jäänyt mieleeni. Pahoinvointia, ahdistuneisuutta, uneliaisuutta... Ei siitä tullut mitään. K. pääsi vihdoin psykiatrille, ja lääkkeeksi vaihdettiin Efexor. Sitä on K. syönyt nyt pari viikkoa.
Odotukseni Efexoria kohtaan ovat taas miltei yhtä korkealla kuin Cipralexiakin. Nyt K. on saanut sopivan lääkkeen, nyt kaikki muuttuu hyväksi. Samalla tiedän, että ihmettä ei kannata odottaa. K. sanoo, ettei ole huomannut muutosta. Minusta hän on rauhallisempi ja hieman energisempi. Nauraakin välillä, jaksaa toisinaan pitää sylissä ja helliäkin. K. myös nukkuu vähemmän, noin 9 tuntia yössä, ja tuntuu olevan levänneempi. En vain tiedä, johtuvatko nämä muutokset pelkästään lääkkeestä vai esimerkiksi lähestyvästä muutosta. Oma koti, oma yhteinen koti, on kuitenkin asia, jonka ajatteleminenkin saa molempien silmät loistamaan kaikesta huolimatta.
Entä jos nyt onkin vain parempi viikko, parempi aika? Entä jos aallonpohja odottaakin jo illalla, huomenna, ensi viikolla? Efexorin annostusta on onneksi varaa nostaa vielä roimasti. Toivon ja pelkään yhtä aikaa. En odota ihmeparantumista, mutta jos edes jotain edistystä? Yksi pahimmista asioista on katsoa vierestä, kun rakasta ihmistä ahdistaa, eikä itse voi tehdä mitään.
Kommentit