On tapahtunut paljon ja sitten toisaalta ei mitään. K. vietti lopulta kolmisen viikkoa sairaalassa niin, että pahin itsetuhoisuus poistui ja nyt sitten hän on käynyt pari kertaa viikossa terapiassa. Minullekin tarjottiin sairaalan puolelta keskusteluapua ja otin sen mielelläni vastaan. Pettymys oli suuri, kun huomasin, että psykologin ensisijainen tavoite olikin saada lisää tietoa K:sta, hänen arjestaan ja elämästään, eikä niinkään auttaa minua.
Noiden kolmen viikon aikana pääsin kuitenkin rakentamaan omaa elämääni eteenpäin, mikä on osoittautunut tosi hyväksi jutuksi. Kävin ahkerasti liikkumassa ja lenkillä, näin ystäviä (ja kerroin osalle tilanteestamme), opettelin olemaan yksin ja nauttimaan siitä. Nyt kun K. on ollut kotona jo hyvän tovin, olen huomannut, että minun on helpompi vain ottaa omaa aikaa ja lähteä jonnekin. Koti on ehkä hiukan sotkuisampi, mutta useimmiten en ota siitä syyllisyyden taakkaa. Minulla on oma, K:sta erillinen elämä, ja se tuntuu hyvältä.
Tämä ei tietenkään tarkoita kokonaan parisuhteesta luopumista tai muutenkaan eroamista, erillistymistä kylläkin. Uskoisin, että ainakin ne, jotka masentuneen kanssa ovat elelleet tai elävät, tietävät, mistä puhun.
Siksi en ole tänne blogiinkaan saanut kirjoitetuksi. On ollut sellainen olo, että olisin mieluummin kirjoittanut kaikesta muusta kuin elämästä K:n kanssa.
Miten meillä sitten menee? Välillä paremmin, välillä huonommin. Toisinaan olen valmis luovuttamaan kokonaan. Joskus mietin, roikunko tässä suhteessa vain siksi, että on mukavaa että on joku. Välillä olen iloinen ja onnellinen, että olemme yhdessä. Taannoin mietin, että antaisin suhteellemme aikaa kesäkuuhun asti - arvioisin aikaa joulukuulta kesäkuulle ja katsoisin, mitä on jäänyt käteen vai onko mitään. Sitten ymmärsin, että en voi tehdä niin. Olisi kovin epäreilua K:a kohtaan ottaa sellainen aikalisä ilman, että hän tietää asiasta. Olisi kohtuutonta vaatia, että parisuhde masentuneen kanssa antaisi samalla tavalla kuin täysipainoinen parisuhde masennusta sairastamattoman kanssa. Ongelmana tässä on se, että minusta tuntuu, etten osaa enää erottaa, mikä on sitä oikeaa K:a, mikä masennuksen tuomaa lisää tai turtumista.
En voi väittää olevani kovin onnellinen, jos keskiarvoa katsotaan. Olen kuitenkin muutoin ihan tyytyväinen elämääni, ja tällä hetkellä tuntuu, että "parisuhde menee siinä sivussa". Ei näin saisi olla, mutta yritän taas muistaa sen armollisuuden itseäni kohtaan: ei tällainen sairaus voi olla vaikuttamatta siihen, miten K:hon suhtaudun.
Muutama ystäväni, jolle on kertonut K:sta, on ihmetellyt, miten oikein jaksan. Sanonut, että olen hyvä ja ihailtava ihminen. Sitä en suinkaan ole. Kärsivällinen ehkä, ajoittain ainakin. En muuta.
Lisäys: Kiitokset kaikille teille, jotka olette huhuilleet perääni kirjoittamattomuuskauden aikana! Yritän tehdä sellaisen uudenvuoden lupauksen, että kirjoittaisin säännöllisemmin. Onnekasta uutta vuotta kaikille!
Noiden kolmen viikon aikana pääsin kuitenkin rakentamaan omaa elämääni eteenpäin, mikä on osoittautunut tosi hyväksi jutuksi. Kävin ahkerasti liikkumassa ja lenkillä, näin ystäviä (ja kerroin osalle tilanteestamme), opettelin olemaan yksin ja nauttimaan siitä. Nyt kun K. on ollut kotona jo hyvän tovin, olen huomannut, että minun on helpompi vain ottaa omaa aikaa ja lähteä jonnekin. Koti on ehkä hiukan sotkuisampi, mutta useimmiten en ota siitä syyllisyyden taakkaa. Minulla on oma, K:sta erillinen elämä, ja se tuntuu hyvältä.
Tämä ei tietenkään tarkoita kokonaan parisuhteesta luopumista tai muutenkaan eroamista, erillistymistä kylläkin. Uskoisin, että ainakin ne, jotka masentuneen kanssa ovat elelleet tai elävät, tietävät, mistä puhun.
Siksi en ole tänne blogiinkaan saanut kirjoitetuksi. On ollut sellainen olo, että olisin mieluummin kirjoittanut kaikesta muusta kuin elämästä K:n kanssa.
Miten meillä sitten menee? Välillä paremmin, välillä huonommin. Toisinaan olen valmis luovuttamaan kokonaan. Joskus mietin, roikunko tässä suhteessa vain siksi, että on mukavaa että on joku. Välillä olen iloinen ja onnellinen, että olemme yhdessä. Taannoin mietin, että antaisin suhteellemme aikaa kesäkuuhun asti - arvioisin aikaa joulukuulta kesäkuulle ja katsoisin, mitä on jäänyt käteen vai onko mitään. Sitten ymmärsin, että en voi tehdä niin. Olisi kovin epäreilua K:a kohtaan ottaa sellainen aikalisä ilman, että hän tietää asiasta. Olisi kohtuutonta vaatia, että parisuhde masentuneen kanssa antaisi samalla tavalla kuin täysipainoinen parisuhde masennusta sairastamattoman kanssa. Ongelmana tässä on se, että minusta tuntuu, etten osaa enää erottaa, mikä on sitä oikeaa K:a, mikä masennuksen tuomaa lisää tai turtumista.
En voi väittää olevani kovin onnellinen, jos keskiarvoa katsotaan. Olen kuitenkin muutoin ihan tyytyväinen elämääni, ja tällä hetkellä tuntuu, että "parisuhde menee siinä sivussa". Ei näin saisi olla, mutta yritän taas muistaa sen armollisuuden itseäni kohtaan: ei tällainen sairaus voi olla vaikuttamatta siihen, miten K:hon suhtaudun.
Muutama ystäväni, jolle on kertonut K:sta, on ihmetellyt, miten oikein jaksan. Sanonut, että olen hyvä ja ihailtava ihminen. Sitä en suinkaan ole. Kärsivällinen ehkä, ajoittain ainakin. En muuta.
Lisäys: Kiitokset kaikille teille, jotka olette huhuilleet perääni kirjoittamattomuuskauden aikana! Yritän tehdä sellaisen uudenvuoden lupauksen, että kirjoittaisin säännöllisemmin. Onnekasta uutta vuotta kaikille!
Kommentit