Vaikka olenkin kertonut osalle ystävistäni K:n tilanteesta, on silti ihmisiä, joille en ole, syystä tai toisesta, uskoutunut. Yhdelle ystävälleni en halua kertoa, sillä tiedän, että asia päätyisi hänen äitinsä korviin ja sitä kautta vaikka kenelle. Haluan itse kontrolloida, kuka tietää ja kuka ei. Toki voin olettaa, että jos kerron jollekin ystävälleni K:n masennuksesta, hän jakaa asian puolisonsa kanssa. Niin minäkin saattaisin tehdä, enkä ole sitä keneltäkään kieltänytkään. En tahdo tehdä niin, että minä saan kertoa muille, mutta heidän täytyy kantaa tieto yksin. Äidille kertominen on kuitenkin hieman eri juttu.
Toinen ystäväni onkin mutkikkaampi tapaus. En tiedä, voinko enää edes kutsua häntä ystäväkseni. Lukiossa olimme hyviä ystäviä, mutta jatko-opintojen aikana kumpikin meistä taisi muuttua eri suuntiin. Hän muutti miehen perässä parinsadan kilometrin päähän, mutta pysyimme kuitenkin yhteyksissä. Ongelmat alkoivat K:n masennuksen myötä. En halunnut kertoa tälle ihmisille masennuksesta - niin, miksi en? Oliko kyse sitten luottamuksen puutteesta tai siitä, että koin kyseisen ihmisen liian pinnalliseksi, en tiedä. Jotenkin olen sisimmässäni tiennyt varmasti, että hänelle ei pidä asiaa kertoa. Sitä, mistä intuitioni kumpuaa, on mahdotonta tietää.
Ikävä sattuma oli, että olen joutunut perumaan muutaman tapaamisen tämän ihmisen kanssa K:n masennuksen vuoksi. Oikeastaan meillä on ollut neljä väleihimme vaikuttanutta episodia... Yksi on ollut kyläänkutsu: olin kutsunut hänet meille, mutta K. ei päässyt ylös sängystä, joten oli pakko perua. Ystäväni ei halunnut tavata minua muualla, joten se tapaaminen jäi. Hän ei kuitenkaan ollut tullut kaupunkiin vain tavatakseen minua, joten en uskonut sen haittaavan. Toinen kerta oli heti tämän perään ja se laskettakoon minun syykseni. Ystäväni oli ostanut minulle pyynnöstäni erään tavaran, jota myytiin hänen uudessa kotikaupungissaan, mutta ei minun kaupungissani. Sain tavaran ja lupasin maksaa hänen tililleen. Unohdin maksaa ja sitten hävitin vielä tilinumeron, joten jouduin pyytämään sen häneltä uudelleen. Ystäväni haukkui minut täysin. Maksu meni hänen tililleen lopulta kolme viikkoa myöhässä - ikävä juttu, mutta koska kyseessä oli alle 20 euron summa, en mielestäni ansainnut ihan moista höykytystä. En halua laittaa asiaa K:n syyksi, mutta muistaakseni olin niin väsynyt silloin, että muutama muukin lasku unohtui maksaa ja muistui mieleen vasta karhukirjeen myötä.
Kolmas kerta liittyy edellisjouluun. Sain ystävältäni lahjaksi elokuvissakäynnin, siis lipun tietylle päivälle tiettyyn näytökseen ja lupauksen seurasta. K:lla oli kuitenkin sen verran paha aallonpohjajakso, että olin itse ihan uuvuksissa. Lisäksi en oikein halunnut jättää häntä yksin elokuvissakäynnin ajaksi niin, etten olisi puhelimen päässä. Naurettavaa ehkä, mutta K:n puheet olivat niin itsetuhoisia, etten kertakaikkiaan uskaltanut. Itse olin silloin lomalla, joten saatoin hyvin olla kotona. Ilmoitin asiasta ystävälleni (tunnustan, esitin olevani sairaana) jo paria päivää aiemmin, jotta hän saisi jonkun muun mukaansa. Ystäväni ilmoitti, että minun pitäisi sitten maksaa toinen lipuista, kun se kerran jäi käyttämättä. Hän oli erittäin vihainen - ehkä syystäkin. Toisaalta minun lahjanihan se oli, joten kai voisin tehdä sillä mitä haluan. Lisäksi jos olisin ollut oikeasti kipeänä, en olisi silloinkaan voinut mennä. Enkä usko, että hän näki alibini läpi, enhän ollut aiemmin tekeytynyt sairaaksi. Toimitin ystävälleni rahat - mutta uskon, että hän kävi katsomassa leffan äitinsä tai jonkun muun kaverinsa kanssa.
Neljäs episodi liittyy taas tavaran hankkimiseen. Ystäväni löysi kotikaupungistaan erään esineen, josta ajatteli minun pitävän. Hän soitti minulle ja kysyi, ostaisiko sen minulle ja toisi seuraavana viikonloppuna kun oli tulossa käymään täälläpäin. Suostuin ilman muuta. Kuitenkin kävi niin, että ystävälleni olisi sopinut antaa tuo tavara vain tiettynä tarkkana aikana, kun hän, hänen miehensä ja heidän molempien vanhemmat olivat hienossa ravintolassa syömässä. Minun olisi pitänyt marssia sisään, ottaa esineeni, maksaa se ja lähteä. Ajatus vähän oudoksutti minua, sillä he olivat kuitenkin koko viikonlopun kaupungissa ja vain muka tuo yksi kellonaika sopi. Olin aikeissa mennä, mutta aamulla saimme puhelun, että K:n isoisä teki kuolemaa sairaalassa ja olisi viime hetket mennä tervehtimään. Ajoimmekin 50 kilometrin päässä olevaan sairaalaan ja vietimme siellä lähes vuorokauden, kunnes isoisä sulki silmänsä viimeisen kerran. Ilmoitin ystävälleni, kerrankin oikealla syyllä, miksen pääse hakemaan tavaraa. Hän suuttui, mutta en siitä huolimatta suostunut jättämään K:ta yksin sellaisessa tilanteessa.
Viime lauantaina ystäväni meni naimisiin. Emme saaneet kutsua, mutta en olisi sitä enää odottanutkaan. On kurjaa, että kaikki meni niin. Tiedän, että vika on kaikissa tapauksissa osittain minun, mutta silti tuntuu, että minua on kohdeltu aika kohtuuttomastikin monissa kohdin. Ainut asia, josta saan syyttää kokonaan itseäni, oli se, että kommentoin hieman ilkeästi, kun ystäväni ilmoitti menneensä kihloihin. Hän lähetti viestin, jossa kertoi, että hänellä on hieno uusi sormus. Ei mainintaa naimisiinmenosta, sitoutumisesta, loppuelämästä yhdessä; vain sormus. Vastasin, että niinpä niin, sormushan se tässä kaikkein tärkein asia onkin...
Ehkä olisi ollut helpompaa, jos ystäväni olisi tiennyt K:n masennuksesta. Toisaalta jos kuolemaa tekevä isoisä ei "riitä" syyksi peruuttaa tapaaminen, miten masennus sitten. Kihloihinmeno-letkautuksen otan kokonaan omaksi syykseni. Välillä tuntuu, etten kaipaa moista ystävää. Toisinaan harmittaa, ja etenkin häät nostivat tunteet pintaan. Lukioaikana, silloin kun vielä olimme oikeita ystäviä, puhuimme muutaman kerran, millaiset häät haluaisimme. Hän sai omat unelmahäänsä, mutta en ollut paikalla todistamassa niitä. En koe tuntevani enää ystävääni, ja tiedän, että hän ei enää tunne minua.
Toinen ystäväni onkin mutkikkaampi tapaus. En tiedä, voinko enää edes kutsua häntä ystäväkseni. Lukiossa olimme hyviä ystäviä, mutta jatko-opintojen aikana kumpikin meistä taisi muuttua eri suuntiin. Hän muutti miehen perässä parinsadan kilometrin päähän, mutta pysyimme kuitenkin yhteyksissä. Ongelmat alkoivat K:n masennuksen myötä. En halunnut kertoa tälle ihmisille masennuksesta - niin, miksi en? Oliko kyse sitten luottamuksen puutteesta tai siitä, että koin kyseisen ihmisen liian pinnalliseksi, en tiedä. Jotenkin olen sisimmässäni tiennyt varmasti, että hänelle ei pidä asiaa kertoa. Sitä, mistä intuitioni kumpuaa, on mahdotonta tietää.
Ikävä sattuma oli, että olen joutunut perumaan muutaman tapaamisen tämän ihmisen kanssa K:n masennuksen vuoksi. Oikeastaan meillä on ollut neljä väleihimme vaikuttanutta episodia... Yksi on ollut kyläänkutsu: olin kutsunut hänet meille, mutta K. ei päässyt ylös sängystä, joten oli pakko perua. Ystäväni ei halunnut tavata minua muualla, joten se tapaaminen jäi. Hän ei kuitenkaan ollut tullut kaupunkiin vain tavatakseen minua, joten en uskonut sen haittaavan. Toinen kerta oli heti tämän perään ja se laskettakoon minun syykseni. Ystäväni oli ostanut minulle pyynnöstäni erään tavaran, jota myytiin hänen uudessa kotikaupungissaan, mutta ei minun kaupungissani. Sain tavaran ja lupasin maksaa hänen tililleen. Unohdin maksaa ja sitten hävitin vielä tilinumeron, joten jouduin pyytämään sen häneltä uudelleen. Ystäväni haukkui minut täysin. Maksu meni hänen tililleen lopulta kolme viikkoa myöhässä - ikävä juttu, mutta koska kyseessä oli alle 20 euron summa, en mielestäni ansainnut ihan moista höykytystä. En halua laittaa asiaa K:n syyksi, mutta muistaakseni olin niin väsynyt silloin, että muutama muukin lasku unohtui maksaa ja muistui mieleen vasta karhukirjeen myötä.
Kolmas kerta liittyy edellisjouluun. Sain ystävältäni lahjaksi elokuvissakäynnin, siis lipun tietylle päivälle tiettyyn näytökseen ja lupauksen seurasta. K:lla oli kuitenkin sen verran paha aallonpohjajakso, että olin itse ihan uuvuksissa. Lisäksi en oikein halunnut jättää häntä yksin elokuvissakäynnin ajaksi niin, etten olisi puhelimen päässä. Naurettavaa ehkä, mutta K:n puheet olivat niin itsetuhoisia, etten kertakaikkiaan uskaltanut. Itse olin silloin lomalla, joten saatoin hyvin olla kotona. Ilmoitin asiasta ystävälleni (tunnustan, esitin olevani sairaana) jo paria päivää aiemmin, jotta hän saisi jonkun muun mukaansa. Ystäväni ilmoitti, että minun pitäisi sitten maksaa toinen lipuista, kun se kerran jäi käyttämättä. Hän oli erittäin vihainen - ehkä syystäkin. Toisaalta minun lahjanihan se oli, joten kai voisin tehdä sillä mitä haluan. Lisäksi jos olisin ollut oikeasti kipeänä, en olisi silloinkaan voinut mennä. Enkä usko, että hän näki alibini läpi, enhän ollut aiemmin tekeytynyt sairaaksi. Toimitin ystävälleni rahat - mutta uskon, että hän kävi katsomassa leffan äitinsä tai jonkun muun kaverinsa kanssa.
Neljäs episodi liittyy taas tavaran hankkimiseen. Ystäväni löysi kotikaupungistaan erään esineen, josta ajatteli minun pitävän. Hän soitti minulle ja kysyi, ostaisiko sen minulle ja toisi seuraavana viikonloppuna kun oli tulossa käymään täälläpäin. Suostuin ilman muuta. Kuitenkin kävi niin, että ystävälleni olisi sopinut antaa tuo tavara vain tiettynä tarkkana aikana, kun hän, hänen miehensä ja heidän molempien vanhemmat olivat hienossa ravintolassa syömässä. Minun olisi pitänyt marssia sisään, ottaa esineeni, maksaa se ja lähteä. Ajatus vähän oudoksutti minua, sillä he olivat kuitenkin koko viikonlopun kaupungissa ja vain muka tuo yksi kellonaika sopi. Olin aikeissa mennä, mutta aamulla saimme puhelun, että K:n isoisä teki kuolemaa sairaalassa ja olisi viime hetket mennä tervehtimään. Ajoimmekin 50 kilometrin päässä olevaan sairaalaan ja vietimme siellä lähes vuorokauden, kunnes isoisä sulki silmänsä viimeisen kerran. Ilmoitin ystävälleni, kerrankin oikealla syyllä, miksen pääse hakemaan tavaraa. Hän suuttui, mutta en siitä huolimatta suostunut jättämään K:ta yksin sellaisessa tilanteessa.
Viime lauantaina ystäväni meni naimisiin. Emme saaneet kutsua, mutta en olisi sitä enää odottanutkaan. On kurjaa, että kaikki meni niin. Tiedän, että vika on kaikissa tapauksissa osittain minun, mutta silti tuntuu, että minua on kohdeltu aika kohtuuttomastikin monissa kohdin. Ainut asia, josta saan syyttää kokonaan itseäni, oli se, että kommentoin hieman ilkeästi, kun ystäväni ilmoitti menneensä kihloihin. Hän lähetti viestin, jossa kertoi, että hänellä on hieno uusi sormus. Ei mainintaa naimisiinmenosta, sitoutumisesta, loppuelämästä yhdessä; vain sormus. Vastasin, että niinpä niin, sormushan se tässä kaikkein tärkein asia onkin...
Ehkä olisi ollut helpompaa, jos ystäväni olisi tiennyt K:n masennuksesta. Toisaalta jos kuolemaa tekevä isoisä ei "riitä" syyksi peruuttaa tapaaminen, miten masennus sitten. Kihloihinmeno-letkautuksen otan kokonaan omaksi syykseni. Välillä tuntuu, etten kaipaa moista ystävää. Toisinaan harmittaa, ja etenkin häät nostivat tunteet pintaan. Lukioaikana, silloin kun vielä olimme oikeita ystäviä, puhuimme muutaman kerran, millaiset häät haluaisimme. Hän sai omat unelmahäänsä, mutta en ollut paikalla todistamassa niitä. En koe tuntevani enää ystävääni, ja tiedän, että hän ei enää tunne minua.
Kommentit