Olen jotenkin vältellyt kirjoittamista tänne viikonloppuna (vaikka kommentteja olenkin käynyt lukemassa, ihan kuin salaa itseltäni). Tavallaan olen hetkeksi halunnut unohtaa koko masennuksen, vaikkei se nyt sillä tavalla tietysti unohdukaan... Mutta jos edes vähän. K. on ollut tarmokas, melkein kuin "ennen vanhaan". Olemme puuhanneet muuttoa, suunnitelleet pakkausjärjestystä ja miettineet tavaroiden sijoittelun yksityiskohtia. Eilen tehtiin pitkä kävelylenkki Vilpertin kanssa. 

Alkaa tuntua siltä, että Efexor tosiaan auttaa. Jos uskoisin johonkin korkeampaan voimaan, ristisin varmaan nyt käteni tai kumartaisin ja kiittäisin. K. tapaa alkavalla viikolla psykiatrin ja psykologin, eri kertoina tietysti. Terapiapaikkaa aletaan nyt tosissaan hakea. Kaikenlaisten suuntausten kanssa vaan menee ihan hämilleen... olisiko se nyt sitä kognitiivista vai psykoanalyyttista vai jotain muuta? Tuntuu, että kaikilla suuntauksilla on omat hyvät puolensa ja sitten taas rutkasti niitä epäilyttäviä puolia. Kaksi kertaa viikossa useamman vuoden ajan kuulostaa hurjalta. Mutta eipä siinä muukaan auta. Mielen solmuja on paljon, eikä niitä availla hetkessä.

On ihan erilainen olo lähteä aloittamaan uutta työviikkoa, kun tuntuu, että olen saanut kerrankin rentoutua ja viettää vapaa-aikaa rauhassa K:n kanssa. Tuntuu, että olen saanut häneen taas sellaisen yhteyden, joka väliltämme on välillä kadonnut jonnekin masennuksen mustaan aukkoon.

Ai niin, K. lupasi pyytää psykiatriltaan reseptin niitä unilääkkeitä varten, ihan vaan kokeilun vuoksi. Jos vaikka auttaisivat yölliseen levottomuuteen. Se ei nimittäin ole kadonnut mihinkään.