Mieheni K. on pitkä, harteikas, lyhythiuksinen. Pitää lukemisesta, kitaran soittamisesta, urheilusta. Tai ainakin piti, silloin kun jokin vielä tuntui joltain. Nykyisin K. käyttää aikansa lähinnä nukkumiseen tai tietokoneella istumiseen. K on vakavasti masentunut, sanoo diagnoosi.
Taustalta löytyy kokemuksia siitä, miten isä pahoinpitelee. Miten äiti yrittää tappaa isää. Miten ei ole koskaan kehuttu. Miten on täytynyt ottaa vastuuta itsestään ja vanhemmistaan aivan liian nuorena. Itse ns. normaalin perhe-elämän kokeneena ahdistun, kun kuulen, miten asiat ovat olleet.
K. ei ole aina ollut masentunut. Hän on työntänyt pahat asiat mielensä sopukoille ja päättänyt haudata ne sinne. Mutta eivät sellaiset asia haudattuina pysy. Ne pulpahtelevat mieleen, uniin ja tekoihin. Kunnes yhtäkkiä tuli päivä, jolloin hän ei enää jaksanut nousta sängystä. Soitin YTHS:lle, varasin ajan. Talutin miehen lääkärille. "Cipralexia ja psykologikäyntejä nyt alkuun",sanoivat. Tiesinhän minä, että se tapahtuisi joskus, joten ei se tullut yllätyksenä. Sitä ennen olin vuoden ajan katsonut ja kestänyt, miten miehestä tuntuu pahalta, miten hän purkaa pahaa oloaan minuun ja miten opiskelu ja harrastukset jäävät aina vain enemmän sivuun.
Psykologikäynnit jatkuvat, varsinaisesta terapiastakin on ollut puhetta. Lääkeannosta on nostettu, lääkitystä on vaihdettu ja säädetty kohdalleen. Välillä olen toiveikkaalla mielellä, välillä tuntuu, ettei tästä mitään tule. Olen iloinen, että K. voi puhua jollekin muullekin kuin minulle, psykologilleen. Yhdelle ystävälleen on myös uskoutunut, mutta muilta asia on pidettävä piilossa. K. jättäisi minut heti, jos tietäisi, että pidän blogia hänen masennuksestaan. Tai että olen maininnut ystävälleni, että olen uupunut, koska K. on masentunut. K. ei vielä ymmärrä, että vaikka hän on se, jolla on diagnoosi, ei hän ole tilassaan yksin.
Taustalta löytyy kokemuksia siitä, miten isä pahoinpitelee. Miten äiti yrittää tappaa isää. Miten ei ole koskaan kehuttu. Miten on täytynyt ottaa vastuuta itsestään ja vanhemmistaan aivan liian nuorena. Itse ns. normaalin perhe-elämän kokeneena ahdistun, kun kuulen, miten asiat ovat olleet.
K. ei ole aina ollut masentunut. Hän on työntänyt pahat asiat mielensä sopukoille ja päättänyt haudata ne sinne. Mutta eivät sellaiset asia haudattuina pysy. Ne pulpahtelevat mieleen, uniin ja tekoihin. Kunnes yhtäkkiä tuli päivä, jolloin hän ei enää jaksanut nousta sängystä. Soitin YTHS:lle, varasin ajan. Talutin miehen lääkärille. "Cipralexia ja psykologikäyntejä nyt alkuun",sanoivat. Tiesinhän minä, että se tapahtuisi joskus, joten ei se tullut yllätyksenä. Sitä ennen olin vuoden ajan katsonut ja kestänyt, miten miehestä tuntuu pahalta, miten hän purkaa pahaa oloaan minuun ja miten opiskelu ja harrastukset jäävät aina vain enemmän sivuun.
Psykologikäynnit jatkuvat, varsinaisesta terapiastakin on ollut puhetta. Lääkeannosta on nostettu, lääkitystä on vaihdettu ja säädetty kohdalleen. Välillä olen toiveikkaalla mielellä, välillä tuntuu, ettei tästä mitään tule. Olen iloinen, että K. voi puhua jollekin muullekin kuin minulle, psykologilleen. Yhdelle ystävälleen on myös uskoutunut, mutta muilta asia on pidettävä piilossa. K. jättäisi minut heti, jos tietäisi, että pidän blogia hänen masennuksestaan. Tai että olen maininnut ystävälleni, että olen uupunut, koska K. on masentunut. K. ei vielä ymmärrä, että vaikka hän on se, jolla on diagnoosi, ei hän ole tilassaan yksin.
Kommentit