Olen väsynyt ja turhautunut. Ei olisi ehkä sittenkään kannattanut kertoa K:n masennuksesta niille parille ystävälleni, joille nyt kuitenkin kerroin... Eikä vanhemmilleni, joille kerroin, kun K. asiaa pyysi. Olen nimittäin joutunut tässä parin päivän sisään puolustuskannalle, kun sekä vanhempani että yksi ystäväni ovat kyselleet, miten oikein jaksan ja kestän moista. Ja ennen kaikkea, miksi olen K:n kanssa yhdessä. "On se kurjaa, kun noin nuorella ihmisellä on tuollainen suhde riippakivenään",voivotteli äitini.

Jos K:lla olisi jokin vakava elimellinen sairaus, tuskin kukaan ihmettelisi, miksi seison hänen rinnallaan. Fysiologinen sairaus on helpompi erottaa "ihmisestä itsestään" kuin psyykkinen. Melanoomaa sairastava ihminen on edelleen se sama ihminen, ei mikään ihosyövän ruumiillistuma. Masennusta sairastava ihminen sen sijaan näyttää olevan ensisijaisesti masentunut, sairas, vaikea tapaus, ongelma... Ihan kuin ihmiset unohtaisivat, että kaiken sen takana on kuitenkin ihminen, samanlainen kuin kaikki muutkin, omanlaisensa kuitenkin.

Huomaisivatpa he, kuinka onnellinen olen kuitenkin ajoittaisen uupumukseni ja turhautumiseni alla. Luottaisivatpa he minuun sen verran, että pitäisivät valintaani perusteltuna. Uskoisivatpa he, kun sanon, että rakastan K:ta. Pitäisivätpä he minua niin itsenäisenä, että uskoisivat, että voin lähteä suhteesta, jos oikeasti niin haluaisin.

En vain jaksa perustella, en jaksa puolustella. Epäilen, että mitä kiihkeämmin puolustan valintaani, elämäämme, masentuneen oikeuksia, sitä enemmän he pitävät minua epävarmana: "Taisi osua arkaan paikkaan, kun noin tulistui." "Ei tuo kauaa kestä." "Voi voi..."